Millainen on hyvä peli?

Aikaulottuvuus

Pelin pituus ei ole mitenkään merkityksetön tekijä. Jos peli kestää liian kauan, sitä ei tule juuri pelattua. Lyhyet pelit taas ovat väistämättä kevyempiä ja merkityksettömämpiä. Jos peli on muuten sopivan pituinen, voi olla, että pelin aikana kuluva aika jakautuu epätasaisesti. Odotteleminen joutilaana on harvemmin mukavaa. Tähänkin ongelmaan on useita erilaisia syitä ja ratkaisuja. Tätä kaikkea pyrin analysoimaan tässä artikkelissa.

Pitkä vai lyhyt? Aloitetaan helpommasta päästä. Mikä on paras pituus pelille? Kysymykseen ei ole yhtä ainutta vastausta. Itse pidän kuitenkin parhaana näin tilanteesta riippumattomasti sellaista vajaata tuntia tai puoltatoista. Se on riittävän pitkä aika, jotta peliin ehtii keskittyä ja uppoutua, mutta toisaalta riittävän lyhyt, että keskittymiskyky pysyy yllä. Niin pitkiä pelejä ehtii myös pelata useamman.

Jos peli kestää yli kaksi tuntia, nousee omalla kohdallani kynnys pelata sitä huomattavasti. Pelaan mieluusti vähän huonompaakin peliä, joka kestää puoli tuntia, mutta kun pelin pituus ylittää puolitoista tuntia, nousee vaatimustaso tasaista tahtia. Pelin on oltava todella hyvä, että viitsin sen parissa useampia tunteja viettää. Joillakin vanhan koulukunnan lautapelaajilla tuntuu pelin pituus olevan mittari hyvyydestä - pidempi on aina parempi. Tällaista ajattelutapaa en itse ymmärrä lainkaan. Pelin pituus on ongelma, jota pelin hyvyys voi lievittää. Tämä jo siitäkin syystä, että aikaa pelien pelaamiseen on rajallisesti. Itse kukin voi miettiä, pelatako mieluummin yhtä peliä kuusi tuntia vai kuutta peliä tunnin kutakin. Itse valitsen mieluummin jälkimmäisen vaihtoehdon.

Web of Power on yksi suosikkipeleistäni. Sen erinomaisuus johtuu toisaalta mielenkiintoisesta pelimekaniikasta, joka johtaa usein jännittäviin ja haastaviin peleihin, mutta myös lyhyestä kestosta. Pelissä kestää yleensä korkeintaan 45 minuuttia ja kokeneiden pelaajien kesken peli on ohi parhaimmillaan vartissa. Arvostan suuresti pelintekijän kykyä tehdä kiinnostava ja haastava peli, joka on muodoltaan näin tiivis. Puerto Rico on toinen mainio esimerkki. Kokeneiden pelaajien kanssa pelaamani pelit kestivät noin 45 minuuttia kukin. Kokemattomilla tai hitaammilla pelaajilla peli kestää helposti pidempäänkin, mutta 45 minuuttia ei ole mitenkään mahdoton saavutus. En usko, että kukaan kehtaa epäillä Puerto Ricon pelillistä syvyyttä ja laatua.

Sen sijaan taannoin pelaamani Monopoli-peli oli selvästi liian pitkä. Peli kesti kaksi tuntia, josta suurin osa tuntui menevän täysin joutavaan noppien heittelyyn, joka ei edistänyt peliä käytännössä lainkaan. Olisinko pelannut mieluummin kolme peliä Puerto Ricoa? Taatusti.

Ajankäyttö. Pelkkä pelin pituus ei tietystikään ratkaise. Olennaista on myös se, kuinka peliaika jakaantuu. Puolitoista tuntiakin tuntuu turhan pitkältä, jos suurin osa peliajasta menee odotteluun. Toisaalta monta tuntia vierähtää kuin hetkessä, jos peli on hyvin suunniteltu.

Yksi tekijä on tietysti pelaajien hitaus. Sille ei yleensä voi mitään muuta kuin yrittää välttää hidasta peliseuraa. Jos vaihtoehtoja ei ole, kannattaa harkita tarkemmin, mitä pelaa. Huolellista analysointia mahdollistavat taktiset pelit ovat pahimpia. Analyysihalvaus iskee helposti esimerkiksi Tikalia pelattaessa. Jos haluaa, on toki mahdollista laskea kaikkien mahdollisten siirtojen vaikutukset ja tehdä sitten vaihtoehdoista paras, mutta aikaa siihen tuhrautuu liian kanssa. Yksi ratkaisu on tietysti pelikellon käyttö.

El Grande kärsii toisaalta analysoinnista, toisaalta taktisuudesta. Pelissä tapahtuu niin paljon muutoksia, ettei tekemisiään voi suunnitella etukäteen. Helpottaa odottamista, jos toisten pelaajien vuorojen aikana voi suunnitella omaa seuraavaa vuoroaan. El Grandessa saa vain usein huomata, etteivät suunnitelmat toimikaan, kun edellinen pelaaja onkin tehnyt jotain odottamatonta. Strategisemmassa pelissä etukäteen miettiminen toimii paremmin.

Hyvä ratkaisu on myös tehdä yhdestä vuorosta mahdollisimman lyhyt. Näin toimivat esimerkiksi Puerto Rico ja Die Macher. Varsinkin Die Macherissa tämä toimii mainiosti. Peli on saksalaispelien pidemmästä ja raskaammasta päästä: pelit kestävät kolmesta neljään tuntia. Ajan kulumista ei kuitenkaan huomaa, koska jatkuvasti voi ja pitääkin miettiä seuraavia siirtoja. Kun yksittäiset vaiheet ovat lyhyitä, ei peli pysähdy koskaan pitkiksi ajoiksi.

Erilaiset aikakäsitykset. Perinteisesti lautapeleissä vuoro kiertää laudan ympäri pelaajalta toiselle ja muut odottavat, kun vuorossa oleva pelaaja tekee siirtojaan. Tälle perinteiselle muodolle on kuitenkin vaihtoehtoja. Odotteluongelma vähenee, kun peli on simultaaninen eli pelaajat tekevät siirtonsa yhtä aikaa. Vaihtoehtoja on kaksi: reaaliaikainen tila, jossa pelaajat saavat tehdä siirtoja niin usein kuin ehtivät tai vuorot, jotka pelaajat valmistelevat samanaikaisesti ja jotka toteutetaan yhtä aikaa.

Ensimmäistä vaihtoehtoa näkee harvemmin. Hyviä esimerkkejä ovat Falling, Ricochet Robot ja Sunda to Sahul. Reaaliaikaiset pelit eivät kuitenkaan sovi kaikille. Ne eivät voi myöskään olla erityisen vaikeita tai monimutkaisia, koska nopeutensa vuoksi ne ovat väistämättä jonkinlaisia reagointikilpailuja. Nopeimmin ajatteleva voittaa, ei välttämättä taidokkain.

Jälkimmäinen vaihtoehto on sekin varsin harvinainen. Huutokauppapeleissä on usein jonkinlaista simultaanisuutta, jos pelaajat tekevät tarjouksia yhtä aikaa. Perinteinen esimerkki on Diplomacy - pelaajat neuvottelevat vapaasti ja kirjoittavat neuvotteluvaiheen lopuksi siirtonsa, jotka sitten paljastetaan ja tuomaroidaan simultaanisesti. Seitsemän pelaajan peli etenee kätevästi, kun kuuden pelaajan ei tarvitse odottaa, kun yksi pelaaja tekee siirtojaan.

Simultaanisuus ja reaaliaikaisuus ovat mielestäni malleja, joita voisi kehittää enemmänkin. Reaaliaikaiset pelit ovat väistämättä varsin kiivaita, mutta paljon enemmänkin voisi olla simultaanisia pelejä. Itse en pidä turhasta odotteluajasta peleissä. Olen varsin kärsimätön, jos joku pelaajista pelaa selvästi muita hitaammin. Kaikki ratkaisut, jotka vähentävät odottelua ja lisäävät tehokasta peliaikaa ovat tervetulleita.

Artikkeleja aiheesta The Games Journalissa:

Anthony Simons: Shortening Games