Lord of the Rings: The Confrontation (Der Herr der Ringe - Die Entscheidung)

Laatutyötä

Lord of the Rings: The Confrontation (vastedes lyhyesti Confrontation) jatkaa laadukkaiden Sormusten herra -lisenssipelien sarjaa. Tämänkin pelin on suunnitellut Reiner Knizia ja kuvittanut John Howe - kaksi mestaria on siis ollut asialla.

Pelin on julkaissut Kosmos, jonka kaksinpelien sarja (johon Confrontation ei kai varsinaisesti kuulu, vaikka laatikko samantyylinen onkin) on niittänyt mainetta korkean laatunsa johdosta. Lähtökohdat ovat siis erinomaiset ja peli onkin todella hyvä. Se vangitsee kirjojen tunnelman hyvin ja on pelinä vaativa ja nokkela.

Vanhan idean kertausta

Pelin idea on tuttu Strategoa pelanneille. Pelaajilla on joukko erilaisia yksipuolisia nappuloita, joita vastapelaaja ei voi tunnistaa. Strategosta poiketen Confrontationissa kummallakin pelaajalla on erilainen nappulavalikoima. Yllätyksiä on siis luvassa.

Pelin tavoite on erilainen kummallekin osapuolelle. Peli päättyy hyvien voittoon, kun Frodo marssii Mordoriin. Pahat voittavat, jos Frodo kuolee tai kolme pahojen nappulaa pääsee Kontuun. Pelaaja häviää myös sellaisessa tilanteessa, jossa siirtoa ei pysty tekemään. Useimmiten peli päättyminen riippuu siis Frodosta.

Hahmot

Hahmoilla on siis erilaisia ominaisuuksia, jotka yleensä liittyvät jollain tavalla kirjan tapahtumiin. Osa on automaattisia voittoja: Merri kukistaa Noitakuninkaan, Legolas ampuu alas Nazgûlin ja Gimli voittaa örkit. Suuret sankarit Gandalf ja Aragorn ovat todella vahvoja, heikko Sam taas on parhaimmillaan puolustaessaan Frodoa.

Pahoillekin on saatu persoonallisuutta. Nazgûl lentää yksinäisten vihollisten kimppuun kaukaa, luolapeikko on tyhmä, mutta erittäin voimakas, Balrog voittaa automaattisesti Moriassa tunnelin kautta oikovat ja niin edelleen. Vaarallinen Saruman voittaa suoraan kaikki muut paitsi Gandalfin, Aragornin ja Boromirin.

Hyvien hahmojen voimat vaihtelevat nollasta viiteen, pahisten kahdesta yhdeksään. Lisäksi pahisten taistelukorttien numerot menevät yhdestä kuuteen, kun hyvisten kortit ovat vain yhdestä viiteen (korvauksena hyvillä on yksi erikoiskortti enemmän). Vaikuttaisi siis siltä, ettei hyvillä ole juuri mahdollisuuksia taistelussa.

Taistojen tie

Onkin ilmeistä, että taistelemalla hyvät eivät voita. Hyvillä kuitenkin riittää konsteja, joilla pelin voittaminen on hyvinkin mahdollista. Käsiteltäköön taistelua kuitenkin ensin. Kun viholliset sattuvat samaan ruutuun, taistellaan.

Nappulat paljastetaan ja niiden tekstit luetaan. Joskus taistelu ratkeaa saman tien, esimerkiksi Gimlin ja örkkien kohdatessa. Jos ratkaisua tekstien perusteella ei saada, pelaajat valitsevat taistelukorttinsa ja paljastavat ne yhtä aikaa. Kortin numero ja hahmon voima lasketaan yhteen ja isompi numero voittaa. Tasapelin sattuessa kumpikin kuolee.

Taisteleminen on tiukkaa päätösten tekoa. Lähtökohdat - hahmojen voimakkuudet ja käytettävissä olevat kortit - ovat molempien osapuolten tiedossa, joten mahdolliset tulokset ovat ennustettavissa. Mihin ratkaisuun vastapuoli päätyy, on sitten eri asia. Joistain tilanteista on laskettavissa optimaalinen valinta, jolla tilanne ratkeaa varmasti edullisesti, joskus on tyydyttävä minimoimaan tappiot.

Ongelmanratkaisua ja tasapainoa

The Confrontation onkin parhaimmillaan melko puzzlemainen ja ajatustyötä vaativa. Huolimaton pelaaminen johtaa varmaan tuhoon, siirtoja täytyy miettiä. Siitä huolimatta peli etenee nopeasti. Yksittäiset siirrot ovat nopeita ja ripeät pelaajat pelaavat pelin noin vartissa. Puolessa tunnissa ehtii siis mainiosti ottaa suositeltavan kaksoismatsin, jossa kumpikin pelaa yhden pelin kummallakin puolella.

Tasapaino on tietysti olennainen kysymys. Pidän eri osapuolia varsin tasapainoisina; tai ainakin netissä suunnilleen yhtä moni väittää kumpaakin osapuolta ylivoimaiseksi. Paljon riippuu pelaajien tyylistä. Tuplamatsi on tietysti aina tasainen.

Knizia on ajatellut myös tasapainoasiaa ja peliin on kehitetty tasoitusmekanismi, jota voi käyttää tasoittamaan peliä haluttuun suuntaan. Kummallekin osapuolelle on kaksi bonuskorttia, joilla saa erinäisiä etuja. Kortteja voi antaa heikomman osapuolen käyttöön, jolloin peli tasoittuu.

Eleganssia - tai sitten ei

Tavallaan The Confrontation on hyvin elegantti peli. Se on selkeä, looginen ja miellyttävä pelata. Toisaalta se on myös hieman pienten yksityiskohtien rasittama. Pelin teema asuu kuitenkin nimenomaan niissä kirjan tunnelmaa välittävissä pikkusäännöissä.

Aloittelijat tuppaavat unohtamaan esimerkiksi sen, ettei vuorilla saa liikkua sivuttain. Tämä on tunnelmaa luovien pikkusääntöjen ongelma: ne vaikeuttavat pelin oppimista jonkin verran. Kun säännöt oppii - eikä siihen mene kauaa - on peli kuitenkin helppo ja selkeä pelattava. Teeman vuoksi oudot pikkusäännöt ovat myös varsin ymmärrettäviä. Eihän tietenkään vuorilla voi liikkua yhtä hyvin kuin tasamaalla!

Kaiken kaikkiaan The Confrontation on nerokas pieni peli. Se on ehdottomasti omia kaksinpelisuosikkejani. Pieni laatikko on helppo kuljettaa mukana, peli kestää vain vartin, taidon ja tuurin tasapaino on hyvä, pelin ulkonäkö on upea, teema on houkutteleva ja toimiva... Mitä muuta peliltä voi enää vaatia?

Deluxe Edition

Fantasy Flight julkaisi vuonna 2006 pelistä uuden ja hienon Deluxe Editionin. Uudessa versiossa on isompi laatikko ja pelilauta. Jokaisen hahmon takapuolelta löytyy toinen; joko eri versio samasta hahmosta tai joku aivan uusi.

Peliä voi pelata kokonaan uusilla tai vanhoilla, mutta myös sekoittaen. Deluxe-versio on kalliimpi eikä kulje mukana yhtä hyvin kuin vanha pikkuboksi, mutta toisaalta pelissä riittää enemmän pelattavaa. Molemmat ovat hyviä hankintoja.

Faktalaatikko

Selitys eri kenttien merkityksistä

Tahti: Ripeä. Yksittäiset siirrot eivät ole yleensä kovinkaan vaativia. Pelin pelaa noin puolessa tunnissa.	Mutkikkuus: Melko matala. Ei selkein mahdollinen, mutta yhdellä pelillä oppii kyllä säännöt.
Onnen vaikutus: Kohtalainen. Ulkoisia satunnaistekijöitä pelissä ei ole laisinkaan, pelaajien toimista johtuvaa satunnaisuutta kylläkin.	Jännitys: Korkea. Varsinkin loppupeli käy jännittäväksi nappuloiden vähetessä.
Ilkeys: Matala. Pelatessa ei tule paha mieli.	Vuorovaikutus: Melko korkea kaksinpeliksi.
Ulkonäkö: Todella hyvä. John Howe ei ole suotta arvostettu taiteilija. Ulkoasu on myös melko käytännöllinen.	Teema: Vahva. Peli ei tunnu laisinkaan abstraktilta, vaan kirjojen tunnelma on saatu vangittua erittäin hyvin.
Pelaajille: Erittäin hyvä, parhaita kaksinpelejä. Riippuu tietysti siitäkin, pitääkö teemasta vai ei.	Ei-pelaajille: Hyvä, joskin ehkä hieman monimutkainen. Kirjat lukeneille hyvä valinta, muille ehkä vähemmän.
Kaksinpelattavuus: Puhdas kaksinpeli.	Uudelleenpelattavuus: Erittäin hyvä. Pelin bluffauselementti korostuu, kun sitä pelaa toistuvasti samaa vastustajaa vastaan.
Kieliriippuvuus: Pelin komponenteissa on paljon tekstiä; osta peli kielellä, jota osaat.
Arvostelu perustuu vankkaan kokemukseen.
Hyvä 2 pelaajalla. Parhaimmillaan 2 pelaajalla.

Linkit

Kuvia pelistä
FAQ
Greg Aleknevicusin arvostelu The Games Journalissa
Bruno Faiduttin arvostelu
Brian Banklerin arvostelu BoardGameGeekissä
BoardGameGeek

Takaisin hakemistoon.

Sivujen tekstit © 2008 Mikko Saari. Kaupallinen käyttö ilman lupaa kielletty.
Palautetta otetaan vastaan osoitteessa palaute (at) lautapelaaja.net.
Sivua päivitetty viimeksi 2008-02-02.

Taustatukena Louhi Networks.